A Distorted Compulsion is the New Blue Highway – Silja-Riikka Seppälä – Toukokuu 2016

A Distorted Compulsion is the New Blue Highway

Olen 21- vuotias Saksassa ja Itävallassa lapsuutensa viettänyt valokuvataiteilija ja yliopisto-opiskelija. Valokuvissani yhdistän tieteellisiä opintojani taiteeseen ammentamalla psykologiasta, ontologiasta sekä teosofiasta. Minua kiinnostaa ihmismielen haavoittuvuuden ja psyykeen monimuotoisuuden lisäksi luonnon ja ihmisen välinen suhde. Varsinkin suomalaisessa mytologiassa luonto on ollut suuri osa ihmisen arkea ja siten myös ihmismieltä. Kuvaan suurimman osan teoksistani analogisella kameralla ja tekniikkana sovellan filmimaalausta. Tämä näyttely on neljäs yksityisnäyttelyni.

Näyttelyssä olen tutkinut ihmisen suhdetta itseensä lempipaikoissa, joihin on kerrostunut ajan myötä paljon tunnelatausta. Olen kuvannut yhteensä kahdeksan omakuvaa minulle rakkaassa metsässä. Samalla tavalla kuin ihmissuhteet myös paikat tuovat meistä esille eri puolia ja heijastelevat sekä heikkouksiamme sekä puolia, josta pidämme itsestämme. Metsä on minulle leikkipaikka. Jos onnellisuus on sitä, että tekemiseni – rationaalinen maailmani – on yhtä kuin sisäinen maailmani, alitajuntani, on minun leikittävä.

Lapsi leikkii, pystyy olemaan kuka tahansa ja paikoista muodostamaan mitä tahansa. Tulevaisuudesta ajatellaan jonkinnäköisenä kokonaisvaltaisena totuutena, että sitten, kun olen aikuinen, tämä leikkini toteutuu, olen sitä mitä kuvittelen olevani, olen päämäärässäni, olen onnellinen. Tätä totuutta ei koskaan tule.

Ja oivallukseni on, että tässä suhteessa onnelliseksi ei tee hyvän odottaminen vaan itse haaveilu. Leikkiminen, kuvitteleminen, jonkin oleminen, ei totuudessa eläminen.

Taide on minulle leikkimistä. Mielikuvituksesta luopuminen olisi kuin onnellisuudestani luopuminen.

”Hetken hän viipyy, mahonginpunainen vanha puu lahoaa hänen sirojen reisiensä alla, vuosi valuu menneisyyteen selkämme takana, hän nousee ylös ja katsomatta minuun kulkee yksin valehtelevaan valkoiseen metsään

Roskat palavat kuivassa nääntyneessä ilmassa ja haihtuvat sitten keltaisen auringon painavaan lämpöön, tuuli paiskoo hiuksiani ja estää näkemästä harmaata elohiirtä vasemmalla, aika ei odota ketään eikä varsinkaan minua, tunnen kuinka ötökät ryömivät ihoni alla likaisilla jalkapohjillani ohuen sammalen alla, valvotut hitaat päivät painavat nopeat painajaiset vielä astetta syvemmälle tukkoiseen mieleemme, hän vie minut toiseen kaupunkiin, jossa lumi on sulanut, on leudompi tuuli ja katuvalojen loisteessa hän maalaa käsivarsieni ihokarvat läpikuultaviksi, jossain kaukana metsässä on joku joka ei tiedä mistään muusta ja ymmärtää siksi rakastaa

Täällä ihmiset ovat varjojensa vankeja, elämä on kuin näyttämö, johon hetkeksi syttyy valo, joka näyttää hahmon, kun valo sammuu, kaikki on poissa.

Hetken aikaa olen paratiisissa, siellä, missä kaikki on varmaa, jumalan lämpimän hohkaavassa syleilyssä, jossa ei ole huomista ja sieluani valellaan kultaisella värillä, siellä missä unet ovat totta ja aurinko on laskenut vihdoin itään

Siellä jossain on valkoinen loputon hohtava pelto, joka kelluu kaiken yläpuolella kuin suuri pumpulimatto, hapuilevia ääniä kantautuu jostain kaukaa kuin jättikokoisen ruman ötökän ininänä ja hän istuu aaltoilevan heinikon lomassa kuin kultainen kuningatar, kylpee auringonvalossa kuin mahtava veistos, tuhannet ötökät pörräävät ja palvelevat häntä kuin pienet nöyrät palvelijat,

Minä en enää nosta kättäni, en enää liikuta katsettani sinne, missä elämä kulkee pilvien yllä kristallinkirkkaassa maailmassa. Minä olen siellä, missä mustat toukat rakentavat satoja tunneleita löytääkseen hetkeksi valon, olen vain kuiva katkera ruumiini, keltainen nukkainen iho auringonvalossa kallioilla, hauraat raskaat hengenvedot veltossa sielussani imevät ilmasta sitä jäljelle jäänyttä pinttynyttä lihaisaa elämää nurkista, jota jaksan vielä hengittää, joka jaksaa minua vielä keinuttaa hetken syleilyssään.”

Taitelija

Silja-Riikka Seppälä

0504939133

silja-riikka.seppala@gmail.com