Maija Astikainen – One-Dog Policy

One-Dog Policy ///

Minulla ei koskaan ole ollut omaa koiraa. Vietin lapsena kuitenkin aikaa niiden kanssa ja suunnittelin koiran hankkimista. Koirien kuvaaminen lähtikin alunperin halusta olla niiden kanssa. Aikuisena surukseni tajusin, etten pystyisi antamaan koiralle tarpeeksi aikaa. Lemmikki oli kuitenkin saatava. Otin kissan.

Kuvasin koiria kuuden vuoden ajan Suomessa, Espanjassa ja Iso-Britanniassa. Hain eri maista kattavaa käsitystä erilaisista lemmikkikoirista, koirien kodeista ja siitä, millaisia ilmiöitä koiran pitämiseen liittyy. Olin aluksi rajannut kuvien aiheen kaupungin keskustassa asuviin koiriin, jotka elävät lähes ihmismäistä elämää eläimelle epätyypillisessä ympäristössä. Pikkuhiljaa minua alkoi kiinnostaa enemmän lemmikin ja ihmisen välinen suhde.

Kissan kanssa asuessa olin kiinnittänyt huomiota siihen, että annoin sille mielessäni inhimillisiä ominaisuuksia. Kissa näytti häpeävän, paheksuvan tai olevan loukkaantunut. Sen erilaiset ääntelyt alkoivat saada eri merkityksiä ja käänsin niitä mielessäni sanoiksi. Kiinnostuin ihmisen taipumuksesta inhimillistää lemmikkejään ja tulkita eläinten eleitä ja ilmeitä kuin ne olisivat ihmisen tekemiä. Saatamme vaikka kuvitella koiran nauravan, kun se todellisuudessa näyttää hampaitaan hermostuksissaan.

Muotokuvasta ajatellaan usein, että sen tulee olla mallinsa näköinen ja esittää henkilöstä jotain olennaista. Koiran muotokuvasta puhuttaessa kuvan näköisyydellä on eri merkitys: siitä tulee vertaus koiran ja ihmisen yhdennäköisyyteen. Kuvasta ei heijastu koiran persoona vaan ihmisen kaltainen olento. Koirien asentoja voi tulkita sen kautta, miten olemme tottuneet tulkitsemaan ihmisten kehollisia viestejä. Aivan kuten ihmistenkin muotokuvissa, taustalla näkyvät esineet ja koiran ulkonäkö ja asento antavat vihjeitä sen kuvitelluista elämäntavoista, tunnetilasta ja luonteesta. Kotonaan kuvatut koirat alkavat näyttää kotien oikeilta asukkailta omistajiensa sijaan.

Tummataustaisissa lähikuvissani kuvan merkitykset rakentuvat koiran ulkonäön ja ilmeen varaan. Eri koiraroduille ominaiset piirteet tekevät niistä eri “henkilöiden” näköisiä, ja niitä tutkimalla koiralle muodostuu keinotekoinen identiteetti. Itse yhdistän mielessäni lyttynaamaisten rotujen roikkuvat posket ja rypyt keski-iän ylittäneisiin miehiin ja spanielin kiharat karvat sekä vinttikoirien sirouden naisellisuuteen. Rodulliset ominaisuudet voi yhdistää myös tunnetiloihin: shar-pein otsarypyt tekevät siitä huolestuneen ja hieman surumielisen näköisen.

Koiran voi nähdä edustavan lemmikin prototyyppiä. Olen kuvaamisen aikana kiinnostunut yhä enemmän lemmikin pitämisen sosiaalisesta ulottuvuudesta ja päätynyt pohtimaan koirille asettamiamme erilaisia rooleja. Lemmikki edustaa samaan aikaan villiä luontoa ja perheenjäsentä. Se on samanlainen, mutta kuitenkin aivan toisenlainen. Lemmikeistä on tullut eräänlaisia erikoisihmisiä, täysivaltaisia perheenjäseniä ja lapsen kaltaisia olentoja. Niille lässytetään kuten vauvoille ja myydään tarvikkeita lastenvaunuista hääpukuihin ja peruukkeihin. Niiden kanssa jaetaan päivän tapahtumat ja niiltä pyydetään anteeksi, jos niiden tassun päälle tallotaan.

Lemmikkiaihe kiehtoo, koska se on ristiriitainen. Lemmikit ovat ihania söpöjä pikku karvapalleroita, joista on loputtomasti iloa ja seuraa. Toisaalta kissan omistajana tulee usein pohdittua sitä, elääkö lemmikkini hyvää elämää ja mitkä ovat omat motiivini pitää lemmikkiä. Onko se täysin oman vallankäyttöni pelinappula? Olenko hankkinut sen ainoastaan saadakseni itselleni mielihyvää ja huvia, eläimestä välittämättä? Ymmärränkö sen käytöstä ollenkaan oikein? Miten voisin ymmärtää sitä ja kommunikoida sen kanssa?

On samaan aikaa hienoa ja omituista ajatella, että kotonani asuu eläin.